Nuorena tuli muutettua pieneen erämaakylään Lappiin. Kaupunkilaistyttö oli siellä huuli pyöreänä. En tiennyt mitään muuta luonnosta kuin että seiti on kuulemma kala ja senkin tiesin vain jos se oli paketoituna pakasterasiaan nimi päällä. Eräänä iltana lähdin kävelylle ja kuuntelin ihmeissäni, että miten täällä voi olla moottoritie noin lähellä, ei voi olla totta! No eipä ollut, koskihan se siellä pauhasi.

Vuosien varrella opin ja tulin viisaammaksi. Kulttuurit kohtasivat, välillä kävi pauke mutta enimmäkseen oli hyvä olla. Räpätäti stadilainen yritti elää poromiehen kanssa, jonka periaate oli, että sana viikossa riittää mutta kaksi on jo liioittelua. Siitä saatiin kyllä monesti hyvät naurut ja kaikesta huolimatta suhde kukoisti.

Kaikki mihin oli tottunut oli kaukana  ja hyvä niin. Loppui turha höyryäminen ja tyhjän perässä juoksu. Opin käsitöitä sukan neulomisesta mattojen kudontaan kylän ihmisten avulla. Opin poronlihan ja kalan syönnin, kestin sääsket ja mäkäräiset. Sain sellaisia ystäviä ettei koskaan ole ollut. Ovat vieläkin ja tulevat olemaan. Moneen vuoteen en voinut uskoa, että silmieni eteen aukeaa sellaiset maisemat, että minä saan asua siellä. Rakastin eniten kaamosta. Kaamos on kuin turvapaikka. Sen pimeyden turvin voi myös seikkailla.

Ei kaikki mitään unelmaa ollut. Joskus rasitti se jatkuva selostaminen "junan tuomista", "etelän hetelmistä" mutta vain siksi, että siihen sisältyi väheksyvä asenne. Myöhemmin tajusin, että siihenkin puheeseen oli syynsä kun turisteja seurasi. Joskus oli pahinta se, että minä satuin olemaan stadilainen. Se oli kuin polttomerkki ja tae siitä, että olen sekundaa. Olen sitkeää tekoa enkä ikinä anna periksi. Vuosien saatossa sain vikani anteeksi ja sinne minä solahdin, kylän elämään, yhtenä muista.

Murre tuotti alussa suuria vaikeuksia. Heidän sanansa tarkoittivat minun mielessäni ihan muuta. Olin kaupassa töissä ja nainen tuli kassalle: - Anna kassa. - No, en kyllä anna. - Anna, aina on annettu. - Nyt ei kyllä anneta. Sitten sain tietää, että hänelle kassa tarkoitti pahvilaatikkoa. Yhden kerran eräs henkilö kertoi kuinka hän oli mulkannut jossakin. Minä hölmönä kysymään, että ketä sinä mulkkasit ja siitä sukeutui väittely, että mitä sinä etelän ihminen noin kysyt. Minulle mulkkaaminen oli siis pahaa tuijotusta mutta hänelle se oli mokaamista, kömmähdystä. Ihan hölmöjä juttuja mutta oppia ikä kaikki. Vaan kaunein murre on Lapin murre. Sitä kun puhuu, ei tarvitse paljon sanoa kun se jo kertoo paljon enemmän.

Minä aina kaipaan sinne takaisin. Miksi lähdin pois? Kulkurin piti jatkaa matkaa mutta se on jo toinen juttu.