Eniten maailmassa kunnioitan edesmennyttä mummoani. Tuota pientä kansannaista, joka syntyi hyvin köyhissä oloissa savolaiseen savupirttiin. Lopulta oli kurjuuden keskeltä lähdettävä piikomaan Helsinkiin. Hän ei pystynyt kouluttamaan itseään, myöhemmin perusti perheen ja joutui nuorena leskeksi. Hyvä niin, sillä perheväkivalta ainakin loppui siihen.


Vuosikymmenet hän toimi pienipalkkaisena siivoojana. Kasvatti ja huolehti neljästä lapsestaan yksin. Oli minullekin ainoa hellä hoivaaja elämässäni. Se henkilö, joka piti minut järjissäni, oli aina tukena. Meistä tuli myös hyvät ystävät. Jaoimme elämän tapahtumat. Matkustimme yhdessä etelään lomille sen jälkeen kun mummo oli ikänsä tehnyt raskasta työtä ja saanut jotain säästöönkin.


Minä niin nautin kun mummoni pyydettiin aina rantabileisiin kunniavieraana.. Siellä nuorison kera otettiin mummon kanssa pari drinkkiä, katseltiin merelle ja nautittiin elämästä. Kerran jopa vanhempi herrasmies ihastui mummoon ja olin sulaa vahaa nähdessäni nämä vanhukset punastelemassa kun tapasivat toisensa.

Myöhemmin mummo ehti nähdä vielä minun lapseni, jäädä muistoksi heidän mieleensä.

Kiitos mummo kaikesta. Olit lempeä, paljon kokenut ihminen. Rakastit minua, olin sinulle tärkeä ja tiesin sen aina. Sain olla kanssasi melkein 50 vuotta. Ikävöin sinua elämäni loppuun asti ja toivon, että näen sinut joskus vielä rajan sillä puolella. Ilman sinua en olisi tässä. Nyt kun minusta tulee mummo, toivon, että olen edes hiukan sinun kaltaisesi.