Onneksi osaan kutoa sukkia. En tunne vielä ketään, joka pystyy kutomaan raivon vallassa joten oletan, että kudonta rauhoittaa sielua ja antaa tilaa ajatuksille.Tämä toimii ainakin minulla. Niinpä tänään pohdiskelin Elopin mennyttä hymynaamaa ja imeliä lupauksia siitä miten Suomeen satsataan tulevaisuudessa, kaikki muuttuu kauniimmaksi, luottakaa meihin, myykää kaikki. Kiitos. Ja kuinkas sitten kävikään.

Maailma on minun aivoilleni mennyt liian monimutkaiseksi. Poissa on nuoruuden turvallinen 70-luku. Töitä sai mistä vain. Kun yksi duuni loppui, huomenna alkoi toinen. Oli varsinainen päivätyö ja sitten vielä huvikseen tienasi lisärahaa vaikkapa Vermon raviradalla kahvilahommissa. Silloin olisi vilpittömästi hämmästytty, jos joku olisi kertonut millainen maailman on vuonna 2014.

Nyt on kaikenlaista säätöä. Joka työhön pitää olla lupaa, lisäkoulutuksen lisäkoulutusta, varmistuksen varmistamista. Pätkätyöt kukoistaa, yleinen epävarmuus kaikessa muutoinkin. Työntekijältä vaaditaan, että tämä antaa kaikkensa firman eteen mutta kun ensimmäinen hätä tulee, saa työntekijä lähteä. Hommat ei jatku, kiitos ja näkemiin. Kyllä jäljelle jäävät tekevät nekin duunit. Heippa.

Totta kai kehitys kehittyy, tehokkuus on kasvanut ja maailma muuttunut. En vaan ole yhtään varma, että parempaan suuntaan.Alkaa katsokaas ikä painaa, ylenpalttiset uudistukset ja yhteiskunnan muuttumiset ei enää iske tulta. Miltähän tuntui ammoin ihmisistä, jotka joutuivat kokemaan teollisen vallankumouksen.

Hamassa nuoruudessa työnteko oli itsestään selvää. Eipä juuri tarvinnut anella sossusta yhtään mitään. Nyt elämä on rakentunut niin kalliiksi, että joskus ei vaan pärjää ilman avun hakemista. Saa nähdä milloin minun vuoroni tulee.

Ei mun pää kestä näitä ajatella. Mä otan keinutuolilla vauhtia ja vedän villasukan päähäni. Taustalla nakuttaa kello mukavasti, sellainen vanhanaikainen vedettävä seinäkello. Kiitos repivälle työelämälle, että tuhositte minun jaksamiseni ja pääsin tähän tilanteeseen. Ikinä en halua takaisin. Pitäkää tunkkinne.