Kyllä tästä on nyt saatu nauttia, helteestä Tajuan kyllä, ettei ole mitään hyötyä valittaa asiasta. Maailmassa tapahtuu kaikkea pahaa ja ihmiset kärsii, kyllä. Mutta kun ihminen kuitenkin pyörii oman napansa ympärillä niin minä pikkuisen purnaan.

Jos joku vieläkin väittää minulle, että tulen kaipaamaan tätä lämpöä marraskuun viimassa niin voin kertoa, että jos se viisastelu ei lopu niin minä tilaan torvisoittokunnan paikalle ja annan musiikin soida sanojan oven takana tauotta pari viikkoa, yötä päivää..

Vielä tulee Venäjältä superhelle pian. Tuskin maltan odottaa. Saa taas minimoida liikkeensä, juoda 15 litraa vettä päivässä, tuijottaa lasittunein silmin seinään. Voi niitä ihmisparkoja, jotka tekevät töitään näissä oloissa, olkoonkin, että ihmisen pitäisi nykyään olla onnellinen pelkästään siitä, että töitä on.

Olen sen lajin perverssi, että nautin kun tulee vaakasuoraa sadetta, kovaa tuulta, sadetta, kylmyyttä. Mitä enemmän lunta sataa ja olot ankeutuu, minä elän. Villasukkia jalkaan, pipoa päähän ja lämpöhousua ylle. Se on mahtavuutta.

Olen pohjoisen ihminen. Ehkä on ilmaston muutoksen myötä vaihdettava asennetta, kaivaa järkyttävän pienet bikinit kaapista ja järkyttää kanssaihmisiä menemällä rannalle. Paistettava lihansa auringossa, alistuttava ja oltava kaikkien kanssa samaa mieltä: ihanaa, meillä on tulikuuma.

Vuosikymmeniä sitten ennen kuin muutin Lappiin kävi poromies kylässä Helsingissä ensimmäisen kerran elämässään. Heti kyllä huomasin, että hyörinä ja ihmispaljous ei ollut parhautta ja nopeasti mentiin majoituspaikkaan. Jätin hänet sinne kun menin töihin.

Töiden jälkeen sitten mietin että mitähän ruokaa veisin miehelle, sillä on varmaan nälkä. No mutta parastahan on pizza! Sitten innoissani menin laatikon kanssa kotiin ja läväytin pizzan lautaselle. "Maistahan, tämä on tosi hyvää!". Mies katseli epäluuloisesti ensin mutta maisteli sitten. "Jaa. No kyllähän tätä syö nälkäänsä. On nämä Helsingin ruoat litteitä ja kumman makuisia". Tänä päivänä voin hyvin kuvitella miten mies mielessään itki kun muisteli omaa poronkäristystään mitä vielä eilispäivänä oli syönyt. Silloin en vielä ymmärtänyt herkun ja herkun eroa. Innoissaan vaan tarjosin parasta mitä tiesin.

Päätettiin lähteä kaupunkia katselemaan. Bussissa aloin miestä ohjeistamaan, että heti kun tämä bussi pysähtyy niin juostaan lujaa koska metro tulee heti. Miestä jännitti ehditäänkö me, hölkättiin alas ja kas! Metro meni nenän edestä. MInä noitumaan että voi prkleen prkl. Mies huolissaan kysyi, että no mihinkä aikaan se seuraava tulee? Silloin veti hiljaiseksi. Tiedostin niin täydellisesti oman tyhmyyteni. Niin tosiaan. Seuraava metro tulee kolmen minuutin päästä. Mies puri huultaan, ettei olisi vahingossa nauranut ääneen. Totesi vaan, että heidän kylässä jos myöhästyy bussista niin pääsee vasta seuraavana päivänä seuraavan kerran.

Nämä ja monet muut tapahtumat hänen reissunsa aikana opetti minulle paljon elämän asenteesta. Että onko ihan pakko hermoilla koko ajan ja juosta järkeä vailla. Totta kai elämä Helsingissä on kiireistä ja liikettä riittää mutta joku tolkku varmaan olisi siinäkin hyväksi.

Nuorena tuli muutettua pieneen erämaakylään Lappiin. Kaupunkilaistyttö oli siellä huuli pyöreänä. En tiennyt mitään muuta luonnosta kuin että seiti on kuulemma kala ja senkin tiesin vain jos se oli paketoituna pakasterasiaan nimi päällä. Eräänä iltana lähdin kävelylle ja kuuntelin ihmeissäni, että miten täällä voi olla moottoritie noin lähellä, ei voi olla totta! No eipä ollut, koskihan se siellä pauhasi.

Vuosien varrella opin ja tulin viisaammaksi. Kulttuurit kohtasivat, välillä kävi pauke mutta enimmäkseen oli hyvä olla. Räpätäti stadilainen yritti elää poromiehen kanssa, jonka periaate oli, että sana viikossa riittää mutta kaksi on jo liioittelua. Siitä saatiin kyllä monesti hyvät naurut ja kaikesta huolimatta suhde kukoisti.

Kaikki mihin oli tottunut oli kaukana  ja hyvä niin. Loppui turha höyryäminen ja tyhjän perässä juoksu. Opin käsitöitä sukan neulomisesta mattojen kudontaan kylän ihmisten avulla. Opin poronlihan ja kalan syönnin, kestin sääsket ja mäkäräiset. Sain sellaisia ystäviä ettei koskaan ole ollut. Ovat vieläkin ja tulevat olemaan. Moneen vuoteen en voinut uskoa, että silmieni eteen aukeaa sellaiset maisemat, että minä saan asua siellä. Rakastin eniten kaamosta. Kaamos on kuin turvapaikka. Sen pimeyden turvin voi myös seikkailla.

Ei kaikki mitään unelmaa ollut. Joskus rasitti se jatkuva selostaminen "junan tuomista", "etelän hetelmistä" mutta vain siksi, että siihen sisältyi väheksyvä asenne. Myöhemmin tajusin, että siihenkin puheeseen oli syynsä kun turisteja seurasi. Joskus oli pahinta se, että minä satuin olemaan stadilainen. Se oli kuin polttomerkki ja tae siitä, että olen sekundaa. Olen sitkeää tekoa enkä ikinä anna periksi. Vuosien saatossa sain vikani anteeksi ja sinne minä solahdin, kylän elämään, yhtenä muista.

Murre tuotti alussa suuria vaikeuksia. Heidän sanansa tarkoittivat minun mielessäni ihan muuta. Olin kaupassa töissä ja nainen tuli kassalle: - Anna kassa. - No, en kyllä anna. - Anna, aina on annettu. - Nyt ei kyllä anneta. Sitten sain tietää, että hänelle kassa tarkoitti pahvilaatikkoa. Yhden kerran eräs henkilö kertoi kuinka hän oli mulkannut jossakin. Minä hölmönä kysymään, että ketä sinä mulkkasit ja siitä sukeutui väittely, että mitä sinä etelän ihminen noin kysyt. Minulle mulkkaaminen oli siis pahaa tuijotusta mutta hänelle se oli mokaamista, kömmähdystä. Ihan hölmöjä juttuja mutta oppia ikä kaikki. Vaan kaunein murre on Lapin murre. Sitä kun puhuu, ei tarvitse paljon sanoa kun se jo kertoo paljon enemmän.

Minä aina kaipaan sinne takaisin. Miksi lähdin pois? Kulkurin piti jatkaa matkaa mutta se on jo toinen juttu.

Eniten maailmassa kunnioitan edesmennyttä mummoani. Tuota pientä kansannaista, joka syntyi hyvin köyhissä oloissa savolaiseen savupirttiin. Lopulta oli kurjuuden keskeltä lähdettävä piikomaan Helsinkiin. Hän ei pystynyt kouluttamaan itseään, myöhemmin perusti perheen ja joutui nuorena leskeksi. Hyvä niin, sillä perheväkivalta ainakin loppui siihen.

Vuosikymmenet hän toimi pienipalkkaisena siivoojana. Kasvatti ja huolehti neljästä lapsestaan yksin. Oli minullekin ainoa hellä hoivaaja elämässäni. Se henkilö, joka piti minut järjissäni, oli aina tukena. Meistä tuli myös hyvät ystävät. Jaoimme elämän tapahtumat. Matkustimme yhdessä etelään lomille sen jälkeen kun mummo oli ikänsä tehnyt raskasta työtä ja saanut jotain säästöönkin.

Minä niin nautin kun mummoni pyydettiin aina rantabileisiin kunniavieraana.. Siellä nuorison kera otettiin mummon kanssa pari drinkkiä, katseltiin merelle ja nautittiin elämästä. Kerran jopa vanhempi herrasmies ihastui mummoon ja olin sulaa vahaa nähdessäni nämä vanhukset punastelemassa kun tapasivat toisensa.

Myöhemmin mummo ehti nähdä vielä minun lapseni, jäädä muistoksi heidän mieleensä.

Kiitos mummo kaikesta. Olit lempeä, paljon kokenut ihminen. Rakastit minua, olin sinulle tärkeä ja tiesin sen aina. Sain olla kanssasi melkein 50 vuotta. Ikävöin sinua elämäni loppuun asti ja toivon, että näen sinut joskus vielä rajan sillä puolella. Ilman sinua en olisi tässä. Nyt kun minusta tulee mummo, toivon, että olen edes hiukan sinun kaltaisesi.

Tumman kumppanin saaneet alkavat haluta vaaleaa. Turvallisen kumppanin saaneet kaipaavat jännittävää ja vaarallista. Vanha tuttu puoliso vaihdetaan uuteen mielenkiintoiseen. Monikaan ei halua sitä mitä on, kurkitaan muualle, etsitään aina parempaa. Mikä on parempi? Ehkä unelma, joka ei toteudu.

Toki tunteet kuolevat, ihmiset ja tilanteet muuttuvat, on aika aloittaa uutta. On suhteita, jotka ovat vahingollisia ja jopa vaarallisia ja niistä on päästävä pois. Mietin kuitenkin tätä nykyajan "olen-karkkikaupassa-haluan-kaikkea" -meininkiä. Siihen olen itse törmännyt ja kerron vaan omista katkerista kokemuksistani, jotka ovat tehneet minusta kyynisen vanhan eukon.

Suomalaista miestä haukutaan ahkerasti. Se on juntti, ei tajua tunteista, ei osaa käsitellä naista, mitä milloinkin täydellinen nainen haluaa arvostella. Minulla on eniten miespuolisia ystäviä ja arvostan sitä, miten hienosti he kertovat tunteistaan, elämästään, toiveistaan. He ovat yrittäneet vilpittömästi suhteissaan virheineen päivineen. On aika hankalaa tuoda todellista itseään esille jos kumppanin asenne on aamusta iltaan se, että mies on pikkupoika, joka ei koskaan kasva aikuiseksi, jota pitää moittia, että se oppisi jotain, sitä pitää ohjata, pukea, tehdä Mies. Ehkä nainen onkin oikeassa, en tiedä, enhän elä hänen elämäänsä. Varmaa on kuitenkin se, että jos nainen alkaa suhteesssa olemaan enemmänkin äiti, jokin menee pieleen.

Suomalaista naista haukutaan myös ahkerasti. Se ei ole yhtään niin ihana kodinhengetär kuin venäläinen tai thaimaalainen tai what ever. Se saisi kiinteyttää reisiänsä, poistaa raskausarvet, käyttää meikkiä/lopettaa meikin käytön, ihan mitä vaan. Nainen olisi ihana jos sen rinnat ei roikkuisi vaan pullahtaisivat kattoa kohden. Olisit ihana jos et olisi kuusikymppinen vanha ämmä. Jotkut miehet ovat kertoneet ihan rehellisesti, etteivät halua olla vanhenevan kumppaninsa kanssa. Varmaan niin mutta on pakko miettiä, eikö sama vanheneminen koske myös miestä?

Rakkaus näyttää aika ehdolliselta useissakin tapauksissa. Jatkuva vuosiakin kestävä valitus tekee suhteesta piinaa, se alentaa ihmistä, miestä ja naista. Sitä paitsi on ajan hukkaa käyttää vuosia ja jopa vuosikymmeniä siihen. Jos kerran ongelma on se, että on yhdessä täysin sopimattoman ihmisen kanssa niin lopetetaan valitus ja etsitään se Unelmien Ihminen. Juuri sellainen, että voisi lopulta keskittyä kaikkeen muuhun ihanuuteen. Ei tarvitse loukata toista, ei kannata yhdessäkään perehtyä olemaan toiseen tyytymätön. Jos siitä tosin jotain saa ja se sopii kummallekin niin nauttikoot sitten siitä.

Ainakaan minä en ole koskaan tavannut uljasta ritaria, joka tulee uljaalla ratsulla ja tarjoaa valtakuntiaan. En ole tosin sellaisesta ikinä haaveillutkaan. Eteeni on tullut kälyisellä aasilla matkaavia nuhjuisia kulkureita. Ihania, inhimillisiä, rehellisiä  miehiä. Suhteet eivät ehkä kestäneet mutta olivat antoisia ja oli ilo ja kunnia tuntea nämä tyypit. Tapasin matkallani myös näitä mitätöijiä. Onnea heille valitsemallaan tiellä. Nirppanokkien elämä mahtaa olla ankeaa.