Vuosikymmeniä sitten ennen kuin muutin Lappiin kävi poromies kylässä Helsingissä ensimmäisen kerran elämässään. Heti kyllä huomasin, että hyörinä ja ihmispaljous ei ollut parhautta ja nopeasti mentiin majoituspaikkaan. Jätin hänet sinne kun menin töihin.

Töiden jälkeen sitten mietin että mitähän ruokaa veisin miehelle, sillä on varmaan nälkä. No mutta parastahan on pizza! Sitten innoissani menin laatikon kanssa kotiin ja läväytin pizzan lautaselle. "Maistahan, tämä on tosi hyvää!". Mies katseli epäluuloisesti ensin mutta maisteli sitten. "Jaa. No kyllähän tätä syö nälkäänsä. On nämä Helsingin ruoat litteitä ja kumman makuisia". Tänä päivänä voin hyvin kuvitella miten mies mielessään itki kun muisteli omaa poronkäristystään mitä vielä eilispäivänä oli syönyt. Silloin en vielä ymmärtänyt herkun ja herkun eroa. Innoissaan vaan tarjosin parasta mitä tiesin.

Päätettiin lähteä kaupunkia katselemaan. Bussissa aloin miestä ohjeistamaan, että heti kun tämä bussi pysähtyy niin juostaan lujaa koska metro tulee heti. Miestä jännitti ehditäänkö me, hölkättiin alas ja kas! Metro meni nenän edestä. MInä noitumaan että voi prkleen prkl. Mies huolissaan kysyi, että no mihinkä aikaan se seuraava tulee? Silloin veti hiljaiseksi. Tiedostin niin täydellisesti oman tyhmyyteni. Niin tosiaan. Seuraava metro tulee kolmen minuutin päästä. Mies puri huultaan, ettei olisi vahingossa nauranut ääneen. Totesi vaan, että heidän kylässä jos myöhästyy bussista niin pääsee vasta seuraavana päivänä seuraavan kerran.

Nämä ja monet muut tapahtumat hänen reissunsa aikana opetti minulle paljon elämän asenteesta. Että onko ihan pakko hermoilla koko ajan ja juosta järkeä vailla. Totta kai elämä Helsingissä on kiireistä ja liikettä riittää mutta joku tolkku varmaan olisi siinäkin hyväksi.